Vanhan punaisen mökin pihassa, juuri kun iltahämärä muuttui siniseksi yöksi, tassutteli pieni oranssi kissa nimeltä Punaturkki. Lumi oli satanut hiljaa koko päivän, ja nyt se leijaili suurina, pehmeinä hiutaleina, jotka laskeutuivat kissan selkään ja sulivat lämpimän turkin sisuksiin.
Punaturkki rakasti tällaisia iltoja. Koko maailma tuntui olevan hiljaa – vain tuulen kuiskaus ja metsän puiden narina kertoivat, että elämä jatkui lumen alla. Hän nosti päätään ja tähyili kohti kuusikkoa, josta kuului outo ääni. Ehkä myyrä? Ehkä tonttu? Tai kenties vain oksalle pudonnut lumi?
Mökin ikkunoista loisti lämmin keltainen valo. Sisällä perhe valmisti iltateetä, ja piparin tuoksu kulkeutui jopa pihamaalle asti. Punaturkki tiesi, että pian joku avaisi oven ja kutsuisi hänet sisälle, mutta vielä ei ollut sen aika. Hän halusi seikkailla hetken.
Hän asteli pihan poikki, häntä korkealla, kuin tärkeällä yöllisellä tehtävällä. Lumi narisi tassujen alla, ja taivaan tummansininen kaari näytti melkein satumaalta. Punaturkki pysähtyi suuren koivun juurelle ja katsoi ylös oksille, joilla lumi muodosti valkoisia kukkakuvioita. Jotain liikahti… ehkä pieni lintu? Punaturkki hymyili kissan tietäväistä hymyä ja jatkoi matkaansa.
Kun ensimmäinen kylmä tuulahdus sai hänet värähtämään, mökin ovi avautui ja lämmin valo loisti yhä kirkkaammin ulos. Punaturkki! Tulehan jo sisälle! kuului kutsu.
Kissa käänsi päätään, vilkaisi vielä kerran metsän hiljaisuuteen ja tassutteli sitten takaisin kohti kotia. Hän tiesi, että seikkailut jatkuisivat taas aamulla – mutta tänä yönä oli aika käpertyä pehmeään koriin ja kuunnella, kuinka tuuli soitti talviyön hiljaista lauluansa.
Kommentit
Lähetä kommentti